Äärimmäiset väkivallanteot, kuten kouluampumiset, pysäyttävät raa’alla tavalla koko maan. Viimeksi kevään 2024 päivien ylle Suomessa laski surun sumuharso Vantaan Viertolan koulun ampumistapauksen vuoksi. Alakoulun oppilas ampui käsiaseella kuoliaaksi toisen koulunsa oppilaan ja haavoitti vakavasti kahta muuta. Tässäkin murhenäytelmä on laajempi kuin vain nuo laukaukset. Lasten parissa on epäilemättä koettu jotakin ahdistavaa ennen tilanteen kärjistymistä,  varmaan on syitä ja seurauksia. Tapahtunutta on syytä pohtia myös yksilön näkökulmaa laajemmin.

Uutisissa kouluampujan motiivina oli tuoreeltaan esillä, että se oli kosto koulukiusaamisesta. Vaivihkaa tutkinnan edetessä poliisi kuitenkin kertoi, että kysymys oli lähinnä ”subjektiivisesta”, koulukiusaamiseksi koetusta. Tapauksen syiden varmistuminen jää jatkotutkimusten varaan.

Viha on läsnä jo lasten maailmassa, vaikka toivommekin, että väkivallalta vältyttäisiin. Siksi lastenkin olisi opittava hallitsemaan aggressiotaan, puhumattakaan meistä aikuisista. Kiukku ja viha ovat tunteina ja ilmiöinä hyödyllisiä, sillä niiden avulla asetamme rajoja. Meillä on oltava puhtia ja rohkeutta sanoa, mitä meille sopii tehdä ja mitä ei. Lähimmäisenrakkaus ei tarkoita sitä, että hyväksyy itseä kohdeltavan miten tahansa. Itseä saa puolustaa ja apua kannattaa pyytää, jos omia rajoja rikotaan. Silti kostaminen ei kuulu oikeanlaiseen eikä järkevään käytökseen.

Ajatus kaiken maksamisesta takaisin on ihmiselle luontainen. Maksetaan potut pottuina. ”Sitä saa mitä tilaa!” Joissakin elokuvissa taannutaan muinaisten heimoyhteisöjen tasolle, kun filmin sankari kostaa pahiksille. Katsomme ajoittain tällaista viihdettä ja huomaamattamme pian piehtaroimme kostofantasioissa. Sivistyneet kulttuurit ovat kuitenkin asettaneet lain ja oikeuden muodossa korvaavan menetelmän yksilön oikeudelle kostaa, sillä jo varhain huomattiin verikoston tuhoavan elämää varsin laajasti, epäoikeudenmukaisesti ja epäviisaasti.

Jo Raamatun Vanha testamentti pyrkii pysäyttämään koston kierteen: ”Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19:18) Tämä käsky esitetään alkukielellään hepreaksi nasevassa runomuodossa, joka sisältää myös Jumalan pyhän nimen Jahve. Vertaus itseen muistuttaa siitä, että väkivallan velan maksaja satuttaa samalla itseään. Jumalan esille ottaminen viestii oikeuden tapahtumisen takeena olevasta kaikkivaltiaasta. Kosto on Herran, eikä ihminen saa ottaa sitä omiin käsiinsä.

Uusi testamentti korostaa anteeksiantoa. Siksi Isä meidän —rukouksessakin Jeesus opetti rukoilemaan: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Laajasti ymmärretty lähimmäisenrakkaus velvoittaa siis antamaan anteeksi myös niille, jotka ovat satuttaneet meitä. Jotkut ovat kokeneet tämän myös ahdistavana kohtana, sillä se näyttäisi ehdollistavan anteeksisaamisen ja anteeksiantamisen. Niillä on toki yhteys, mutta alkuun päästäkseen ei kannata ehdollistaa. Useimmiten on vain niin, että saatuaan itse anteeksi haluaa itsekin antaa anteeksi. Lisäksi kun itse antaa anteeksi, vapautuu itse ja valtavasti energiaa, jota viha on sitonut.

Raamattu ei kuitenkaan kiellä vihastumasta. Rajoja asettava aggressio on elämää suojeleva. Ihmisellä on oikeus kohtuullisesti puolustaa itseään, vaikka viisautensa on myös toisen posken kääntämisen periaatteessa, sillä tappelu ei ole aina paras puolustus. Aikuinen ihminen joutuu jatkuvasti työskentelemään sisäisesti hallitakseen vihaansa ja pysyäkseen kärsivällisenä. Tähän olisi hyvä saada taitoa ja viisautta jo lapsena.

Pentti Tepsa, Kemijärven kirkkoherra

Lappilaiseen tapaan olin nuoruudessani mukana porohommissa. Toki myös maatilalla jouduin paimentamaan lehmiä ja vasikoita. Erityisesti minuun teki vaikutuksen poromiesten taito liikuttaa isoja porotokkia. Erotusaidoilla näki monia työvaiheita, jotka osoittivat pitkää perinnettä ja työssä hankittua taitoa käsitellä laumaa eli tokkaa. Tuosta rinnalla kulkevasta johtamisesta, jaetusta vastuusta ja yhteiseen päämäärään työskentelystä voisi moni nykypäivän johtaja ottaa oppia.

Euroopan yllättänyt Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut kansat kaipaamaan jälleen hyviä johtajia. Venäjän presidentti näyttää haluavan osoittaa voimaa, kuria ja valtaa. Ukrainan nuori presidentti taas tahtoo puhua medialle sotilaidensa keskeltä tai kansan parista. Hänestä tulee mieleen oikea kansan palvelija, joka haluaa pitää huolta maansa asioista ja ihmisistä.

Raamatussa hyvä paimen voi viitata Jumalaan tai Jeesukseen. Raamattu nimittää myös profeettoja sekä pappeja paimeniksi. Tästä on tullut meidänkin kirkkoomme pappia tarkoittava ammattinimeke pastori, joka on alunperin latinaa ja tarkoittaa paimenta. Pastorin työ on syvimmiltään uskon tiellä auttamista ja opastamista, jonkin verran olisi ehdittävä myös tutkia hengellisiä asioita.

Kristillinen usko on uskottavissa ja vastaanotettavissa yhdeltä seisomalta, mutta sen tutkimiseen voi käyttää kokonaisen elämän. Usko ja vanhurskaus ovat Jumalan lahjaa, ja pelastumme yksin armosta, yksin Kristuksen työn ansioista. Silti uskon salaisuuksien tutkailu voi tuottaa iloa ja auttaa jaksamaan uskon tiellä. Äskettäin mietiskelin erään kysymyksen vuoksi Pyhää Kolminaisuutta, joka siis tarkoittaa Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.

Varhainen kirkkoisä Tertullianus toi termin Pyhä Kolminaisuus (latinan trinitas) kristilliseen sanastoon, ja esitteli siihen liittyvän ajatuksen kolmesta persoonasta, mutta yhdestä olemuksesta (latinan tres personae, una substantia). Käsite persoona tarkoitti tuohon aikaan lähinnä kasvojen tunnistettavia piirteitä, ei siis erillisyyttä. Jumala on Raamatunkin mukaan yksi ja yhtä olemusta, mutta on ilmoittanut meille itsensä kolmen kasvonaamion kautta.

Kristusta koskeva kaksiluonto-oppi taas sisältää tiivistettynä raamatullisen ajatuksen siitä, että Jeesus Kristus on samalla kertaa täysin ihminen ja täysin Jumala. Kaksi luontoa läpäisevät toisensa kuin tuli läpäisee raudan sepän pajan ahjossa, kuului vanha vertaus.

Hyvä paimen antaa itsensä uhriksi lampaiden vuoksi. Herramme Jeesuksen uhrin ansiosta uusi elämä sovitetulla sydämellä on mahdollista. Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen sama ylösnousemusvoima on uuden elämän versomisen voimana myös uudessa Jumalan mielen mukaisessa elämässä.

”Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” Jes. 53:4–5

Kirkkoherra Pentti Tepsa

Kemijärven seurakunta

Sain äskettäin käsiini uuden kirjan hyvästä elämästä. Se oli tanskalaisten hygge-käsitteen pohdintaa ulkoisestikin kauniissa Hygge-kirjassa. Kotoisa, miellyttävä, mukava ja leppoisa kiteytyvät tanskan kielessä sanaan hygge, jota käytetään kaikesta hykerryttävän mukavasta. Asiaan kuuluu, ettei sanaa pysty edes kääntämään kyllin hyvin millekään muulle kielelle.  

Suomessakin on sana, jota ei yhdellä sanalla pysty kääntämään, se on sisu. Me pidämme sitä ylpeästi esillä: suomalainen sisu. Mielenkiintoista on, että Tanskaa kuvaa hygge ja Suomea sisu. Hygge kertoo hyvästä olosta ja sisu taas kertoo kyvystä sietää pahaa oloa.

Suomella ja Tanskalla on erilainen historia. Sitkasta on kansa ollut myös juuttien maalla, en sitä kiellä. Ehkä Suomemme vaiheet menneinä vuosisatoina ovat kuitenkin olleet karumpia. On ollut pakko oppia vaikeissa oloissa selviytymistä. Muutenkin leppoisan ja hyvän olon etsiminen voi johtaa koko elämän laimenemiseen — turtumiseen. Ongelmien taipumattomassa selvittelyssä saattaa sitä vastaoin piillä oma rikkautensa. Helppo elämä ei nimittäin takaa onnellista elämää.

Silti elämässä saa tunnelmoida. Lapin luonto tarjoaa meille siihen upeat mahdollisuudet. Syksyn värit näkyvät jo metsissä ja tuntureilla. Kairan kulkija voi nauttia pimenevässä illassa nuotion satumaisesta hehkusta tai kämpän kaminan lämpimästä huminasta. Syksyisen luonnon riisuuntuminen puhuu elämän katoavaisuudesta. Ennemmin tai myöhemmin meidän kaikkien on totuttava luopumaan.

Silti jää toivo — nukahtaessamme ikuisen Jumalan syliin jäämme ikävöimään Herran näkemistä. Kauniisti sen sanoo Raamatussa suurten kipujen ja koettelemusten mies Job: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.”(Job 19: 25-27)

Heprean sana go'el eli lunastaja viittaa Jumalaan vapauttajana, mutta pitää sisällään myös ajatuksen vapaaksi ostamisesta. Herramme Jeesus Kristus itse maksoi jokaisesta meistä kalliilla verellään. Olemme ostettuja vapaiksi synnin ja kuoleman orjuudesta iankaikkista elämää varten. Syksyn kuolevat lehdet jättävät jälkeensä paljaan oksan, joka koko pitkän talven kantaa uuden kasvun ja elämän salaisuutta, jonka me keväällä parhaiten ymmärrämme.

Pentti Tepsa
Kemijärven kirkkoherra

Voi hyvä tavaton, unohdinko kännykän? Kaikki matkatavarat oli kaivettava ja kuohutettava. Koko reissun tekeminen tuntui yhtäkkiä stressaavalta. Oli vielä yritettävä soittaa majapaikkaan. Löytyihän se lopulta matkatavaroista, mutta aikalailla ehdin huolestua. Kun tilanne on päällä, on vaikea saada itseään rauhoittumaan, vaikka tajuaisikin hätäilyn hyödyttömyyden.

Levollisuuden salaisuus on joskus siinä, että lopettaa hyödyttömän tempoilun ja jää olemaan — huolestumistaan pois varovasti tarkastellen: Mistähän tuo nyt tulee?

Antaessaan Moosekselle kansansa johtajan tehtävän Jumala kertoi nimekseen ”Minä olen se, joka olen.” (2. Moos. 3:14) Tähän sisältyy lupaus, että Jumalan yhteydessä mekin löydämme todellisen olemisen, jolla on myös iankaikkinen luonne.

Kun Jeesus Kristus ilmestyi opetuslapsilleen, hän tervehti: "Rauha teille!" Se oli tyypillinen heprealainen tervehdys. Yhä edelleen Israelissa toivotetaan rauhaa, shalom, kun tavataan. Kristillisessä uskossa on myös kysymys sisimmän levosta ja rauhasta. Se on Jumalan mielen mukaista olemista.

Vaikka tyyneys on monien mielestä toivottava olotila, meidän on merkillisen vaikeaa suostua siihen. Rauhoittuminen nimittäin vaatii itsekeskeisyydestä luopumista. Asioiden mutkaton sujuminen minun kannaltani ei ole aina itsestään selvää. Ei silti kannata menettää rauhaansa, vaikka tulisi vastoinkäymisiä. Kannattaa pitää sisimmän levollisuus silloinkin, kun huolet tuntuvat kaatuvan päälle.

Jumalan rauha on myös omantunnon rauhaa. Levoton omatunto saa levon, kun synnit saadaan anteeksi Jeesuksen ristinuhrin tähden. Siksi synnintunnustus on aina olennainen osa rukousta ja hiljentymistä. Se ei ole syyllisyydessä rypemistä, vaan armossa uudistumista.

Rukoushiljaisuuteen vetäytyminen on tie rauhoittumiseen. Se lähtee liikkeelle siitä tosiasiasta, että rukous on pohjimmiltaan kuuntelemaan jäämistä. Hiljentymistä on syytä harjoitella säännöllisesti. Vähitellen itsellekin herää kysymys: Maltanko missään vaiheessa hylätä sisimmän hiljaisuutta? 

Raamattu neuvoo rukoilijaa: "Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa. Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy." (Jes. 40:29-31)

Pentti Tepsa, Kemijärven kirkkoherra