2. paastonajan sunnuntai (Reminiscere)

Tänään muistelemme Raamatun kuuluisinta painiottelua: Jaakobin painia, josta 1. Mooseksen kirja kertoo. (1. Moos. 32: 23-32). Hengellinen elämä on usein ihmisten ajattelussa saanut turhan "lässyn" ja hempeän sävyn. Toki uskonelämä on ajoittain myös lepoa ja iloa, herkkää ja kaunistakin. Rukouselämä tai hiljaisuuden viljely voi silti ajoittain viedä totiseen painiin.

Jaakobin aamun sarastukseen kestänyt kamppailu muistuttaa meitä siitä, että usko voi olla myös raavaan miehen tai naisen totista vääntöä, hiki otsalla ja veren maku suussa. Uskoa ilmentää myös syyllisyyden ja häpeän alle sortuneen miehen epätoivoinen parahdus:  "En päästä sinua, ellet siunaa minua."

Syyllisyyden lisäksi vahva ja menestynytkin ihminen saattaa joutua kamppailemaan piinallisen häpeän kanssa. Läheisten ihmisten ja myös Jumalan perimmäinen hyväksyntä tuntuu puuttuvan – se on häpeää, hylätyksi joutumisen kokemista. Elämä maistuu paperiselta kulissilta, jota paraatimaisesti esitellään syvimpänä toiveena ansaita näin olemassaolon oikeus. (ks.1. Moos. 32: 20-21).

Jaakob oli palaamassa Mesopotamiasta kotiseudulleen Kanaanin maahan nyt rikkaana ja menestyneenä miehenä. Hän on perheineen ja koko omaisuutensa kanssa peloissaan leiriytynyt odottamaan veljeään Eesauta. Mieltä painaa nuoruuden rikos, jolla hän oli saanut isältään Iisakilta sen siunauksen, joka olisi kuulunut esikoisveljelle Eesaulle.

Petokseen Jaakobin oli houkutellut hänen hyvää tarkoittava äitinsä. Tietämättään äiti istutti poikaansa pysyvän häpeän näin tehdessään. Jaakob nimittäin naamioitiin tuntumaan ”karvaiselta” kuin Eesau. Näin Jaakob sai esikoispojalle kuuluvan siunauksen huijaamalla isäänsä Iisakia, joka ei enää nähnyt niin, että olisi poikiaan erottanut. Syvin viesti oli siis: Sinä et voi saada elämää kantavaa siunausta omana itsenäsi, vaan sinun on tekeydyttävä toiseksi. Rikkomus jätti syvän jäljen nuoren miehen itsetuntoon.

Terve omatunto muistuttaa rikkomuksista ja kehotta korjaamaan vääryydet. Terve ihminen osaa myös tuntea häpeää, silloin kun hän on rikkonut lähimmäisiään vastaan. Synti rikkoo aina. Yksi tämän rikkonaisuuden muoto on häpeä. Se on syyllisyyden seuralainen, mutta eroaa siitä olemukseltaan. Synninpäästön sanat vapauttavat kyllä syyllisyydestä, mutta häpeän pyyhkii pois pohjimmiltaan vain rakkaus ja hyväksyntä. Kun tuhlaajapojan isä sulkee pojan syleilyynsä ja hyväksyy hänen aivan sellaisenaan, siinä pyyhitään pois myös häpeä. Vertaus tuhlaajapojasta ei syyttä ole yksi rakkaimmista Jeesuksen kertomista vertauksista.

On myös vääränlaista, turhaa häpeää. Itsetuntoon juurtunut perinpohjainen huonommuuden tunne kumpuaa usein syvältä varhaisvuosien kokemuksista. Tätä tunnetta kantava ihminen pyytää anteeksi jopa olemassaoloaan. Pakonomaisesti hän voi koettaa  ansaita olemassaolon oikeutusta, yrittää poistaa omaa huonouden kokemusta. Tämä oma yrittäminen saattaa kuitenkin sitoa loputtomaan ponnisteluun. Kylmä maailma ei tarjoa enää sitä isän tai äidin syliä, jossa kyyneleet kuivuisivat ja häpeämme pyyhittäisiin pois. Moni Jumalaan uskova ihminenkään ei välttämättä koe saaneensa Jumalan siunausta omana itsenään. Tahattomasti me omaksumme meille ulkopuolelta tulevia malleja, joita noudattamalla arvelemme vasta saavamme Jumalan siunauksen. Kuitenkin UT:n kirjoitukset opastavat, että meidän olisi tultava omanlaisiksemme, sellaisiksi, joiksi Jumala meidät tarkoitti.

Palatessaan kotiseudulleen Jaakob halusi tehdä sovinnon veljensä Eesaun kanssa. Tulevaan kohtaamiseen liittyi pelkoa, vaaran tunnetta ja häpeää. Jaakob todella tekikin mallikelpoisesti sovinnon veljensä kanssa ja Eesau osasi olla reilu. Ennen tuota kohtaamista Jumala johdatti Jaakobin yölliseen painiotteluun. Kenen kanssa Jaakob oikeastaan taisteli?

Ehkä Jumala johdatti Jaakobin taistelemaan enkelin kanssa, ehkä siinä painittiin oman jumalakuvan kanssa tai sitten Jaakob kohtasi Jumalan edessä oman pimeän puolensa. Emme saa tekstistä aivan tarkkaa vastausta: ”Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Näin muuten enkelit usein Raamatussa vastaavat.

Taistelun toinen osapuoli ei kertonut nimeään, mutta sen sijaan Jaakob saa uuden nimen kuin merkiksi tuona kamppailun yönä kokemastaan sisäisestä uudistumisesta. " Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." 

Vasta totinen ottelu ja paini pakotti Jaakobin olemaan oma itsensä. Selittelyllä ja puijaamisella ei selviä tiukimmista tilanteista. Jumala johdatti häpeää kantavan miehen sellaiseen otteluun oman itsensä kanssa, joka riisui paljaaksi. Kaikki naamiot riisuttuina Jaakob löytää rohkeuden pyytää siunausta omana itsenään.

Onko Jaakobin painissa pohjimmiltaan kysymys laista ja ansiosta vai silkasta armosta? Armosta toki, joskus armolle on vain raivattava tilaa ja se voi vaatia rutistusta, silti kaiken alku ja juuri on Jumalan työssä, jota hän tekee meissä. ”Kristus meissä” sanomme UT:n valossa. Niin myös Jaakobin uusi nimi antaa kunnian yksin Jumalalle, sillä nimi Israel tarkoittaa ”Jumala loistaa tai Jumala hallitsee”.

Öisellä kamppailulla on onnellinen loppu: aamun sarastaessa Penuelista lähtee Jaakob, joka on saanut siunauksen viimeinkin omana itsenään. Hän on paininut häpeäntunteensa kanssa ja Jumalan avulla voittanut sen. Ne, jotka harrastavat kamppailulajeja, tietävät otteluihin liittyvistä pikkuvammoista. Saamansa iskun vuoksi Jaakob ontui lonkkaansa ja tätä muistettiin israelilaisella pääsiäisaterialla, reisijänne jätettiin syömättä. Niin tässäkin viitataan tulevaan pääsiäiseen, vapautukseen ja sovitukseen.

Pastori Pentti Tepsa

Alusta saakka, luomiskertomuksesta lähtien Raamattu pitää tärkeänä sitä, että näemme ajan kulun. Määrättyjen juhla-aikojen mukaan toistuvat vuotuiset merkkipäivät tarkoitettiin yhdessä vietettäviksi. Tiheimmin tietenkin toistuu viikkorytmi lepopäivineen. 

Pyhän ja arjen, levon ja työn vaihtelu on tärkeää. Työtä jaksaa tehdä paremmin, kun tietää, että aikanaan kaikki saavat levätä. Ihmiselämästä tulee arkisen harmaata putkea silloin, jos unohdetaan pysähtyä yhdessä iloisen tai vakavan juhlan merkeissä.

VT:n Saarnaaja 3:1-8 sisältää ehkä historian kauneimman runon ajasta. Se alkaa säkeellä: "Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla." Tätä seuraa seitsemän jaetta, joilla aikaa kuvataan. On kuin kullekin viikonpäivälle olisi omansa. Yksittäinen jae muodostuu kahdesta aikaa ja elämää koskevasta vastakohtaparista: "Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta." 

Ajan kuvaaminen vastakohtapareina muistuttaa Saarnaajan perusajatuksesta: Tämän hetken tilanne voi huomenna olla jo vastakkainen. Siksi on turhuutta jumia yhden hetken väliaikaiseen totuuteen. Tämän päivän murhe voi jo huomenna vaihtua iloksi. Silti Saarnaaja neuvoo iloitsemaan hetkestä: "Minä oivalsin, ettei ihmisellä ole muuta onnea kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä." (Saarn. 3:12)

Ajan kuluminen saattaa herättää surunsekaista kaipuuta. Lapsuutta, nuoruutta tai opiskeluaikaa voi vuosien kuluttua ikävöidä. Omien lasten lapsuutta tulee joskus muisteltua kaiholla, kun aika on kullannut muistot. Monesti lapsiaan myös kaipaa kotiin, kun he ovat lähteneet maailman tuuliin. 

Aika tuo paljon, mutta aika myös vie mennessään. Ottaa pois. Saarnaajan kirja on havainnut tämän surullisen piirteen ja kiinnittää toivon Jumalan ikuiseen olemukseen, siinä luvataan: " --Jumala tuo esiin sen, minkä aika on vienyt."  (Saarn. 3:15)

Pastori Pentti Tepsa

 Vain lyhyt aika enää,

ja Libanonin vuoret muuttuvat hedelmätarhaksi,
ja tarhat ovat laajoja kuin metsät.
Sinä päivänä kuurot kuulevat kirjan sanat,
sokeat pääsevät synkästä pimeydestä
ja heidän silmänsä näkevät.
Kurjat riemuitsevat jälleen Herrasta
ja köyhimmät iloitsevat Israelin Pyhästä. (Jes. 29: 17-19)

Luontoihmisenä iloitsen siitä, että Kristuksen ajan odotukseen liittyy myös ajatus luonnon puhkeamisesta kukoistukseen. Vanhan testamentin kielikuvissa messiaanisen pelastuksen ajasta kerrotaan, kuinka karut vuorimaisemat muuttuvat hedelmätarhaksi.

Toisaalta luonnontilaisten tunturi- ja vuoristoseutujen ystävänä en oikeastaan vaihtaisi tunturivaellusta kävelyyn hedelmätarhassa. Sen olen kyllä kokenut, että vaativa vuorimaasto saattaa hiljaisuuden etsijälle lopulta avautua paratiisimaiseksi uudistumisen paikaksi, hyveiden hedelmätarhaksi.

Hedelmätarhat olivat muinaisessa Israelissa ja erityisesti Libanonin vuoristossa ahkeran maanviljelyksen tulosta. Ihmiset tekivät työtä ja Jumalan siunauksen myötä saivat tarhoistaan yltäkylläisen elannon. Samalla tavalla Juamalan siunauksen varassa korjataan satoa myös hengellisestä viljelystä. Hengellinen elämä ei virkoa kovallakaan työllä, jos Herra ei ole läsnä, lopulta Jumalan armo ja Kristuksen täytetty työ ratkaisee.

Jo Vanhassa testamentissa Jumalan siunaamaan aikaan liittyy paitsi luonnon myös kulttuurin elpyminen. Jumalan sanan lukeminen ja kuuleminen on taas mahdollista. Tietämättömyyden synkkä pimeys vaihtuu Jumalan tuntemiseen hänen sanansa kautta. Vääryyden valta murtuu, valheen kahleet kirpoavat.

Oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden voimaan saattaminen yhteiskunnassa on aina juuri heikkojen turva. Köyhimmät ja heikoimmat ovat Jumalan silmäterä. Myös oman hengellisen elämänsä syvyyttä voi tutkia kysymällä: Miten minä suhtaudun heikompiosaisiin?

Jumalasta iloitsevat juuri köyhimmät, sillä he ottavat riemuiten vastaan taivaalliset lahjat. Tämä tuo mieleen Jeesuksen sanat vuorisaarnassa: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”( Matt. 5:3) Ihminen, joka on vain omasta mielestään hengellisesti rikas ja vahva, ei osaa odottaa uutta ja parempaa Herralta. Täyteen astiaan ei mitään uutta voi ammentaa. Rikas on se köyhä, joka tietää saavansa tyhjiin käsiinsä aina Herramme taivaalliset lahjat.

Pastori Pentti Tepsa

Ruska riisuu lehdet puista. Väriloiston jälkeen metsä on entistäkin hiljaisempi, vain tummat oksat ja vaaleat rungot erottuvat kuulasta syystaivasta vasten. Kulkijalla on kevyt mieli ja avara maisema. Luonto on luopunut kesäisestä vehreydestä, tallettanut elämän voiman tulevaa kesää varten.

Niin saa tuttu purokin muutamien viikkojen päästä jäisen kannen, lumisen peiton. En näe sitä, mutta tiedän sen virtaavan siellä, joskus voin kuulla veden pulputuksen hangen alta. Myös näkymätön maailma on totta, sillä paljon jää havaintojemme ja tietojemme ulottumattomiin.

Salattu Jumala ilmoittaa meille itsensä muun muassa Raamatussa. Hän puhuttelee ihmisiä omissatunnoissa ja etsii meitä yhteyteensä Pyhänä Henkenä. Jumalan näkymättömään maailmaan kuuluvat myös enkelit, jotka ovat Raamatun mukaan erityisiä Jumalan lähettiläitä. Ne ovat viestintuojia tai suojelijoiksi lähetettyjä.

Herra sanoi: ”Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut. Muista, että hän on lähelläsi, tottele häntä äläkä vihastuta häntä. Hän ei anna anteeksi niskoittelua, sillä hän toimii minun nimissäni.” ( 2. Moos. 23:20-21 )

Herran enkelien tehtävä on huolehtia meistä ja siitä, että Jumalan tahto toteutuu. Meidän ei pidä palvoa näitä lähettiläitä, vaan totella Jumalan tahtoa, siitä nämä lähettiläätkin meitä muistuttavat. Emme voi pyytää enkeleiltä anteeksiantoa, armoa voimme rukoilla vain Jumalalta Kristuksen sovitusuhrin tähden.

Elämämme vaativissa tilanteissa tai vaikkapa  vain tavallisella syysvaelluksella saamme pyytää Jumalalta enkeleitä suojaksemme. Luonto ja yliluonnollinen todellisuus ovat yhtä lailla Luojan hallitsemaa. Siksi meidän ei tarvitse pelätä mitään pimeyden valtoja, Jumalan enkelivartiot ovat kanssamme. Rukous Jeesuksen nimessä on jokaiselle kristitylle annettu vahva varustus myös näkymättömän maailman todellisuuden edessä.

Pastori Pentti Tepsa

Rovaniemen seurakunta

Uutisissa kerrottiin, että tähtitieteilijät olivat löytäneet avaruuden syvyyksistä timanttisen planeetan. Se on arvokas, joskin turhan kaukana. Me ihmiset lienemme luonnoltamme etsijöitä, kyselijöitä ja tutkijoita. Tiedollinen ja tieteellinen uteliaisuus on tehnyt  meistä menestyviä tässä luomakunnassa.

Tunnistan kahdenlaista etsintää: Varsin yleinen on se eteenpäin kiiruhtavaa, kuin pakenevan totuuden takaa-ajo. Tämän ajan nopeat informaatiovirrat ja viestimet liittyvät juuri tähän. Ihmiset myös matkustavat ja hakevat uutta, vain jatkaakseen taas uuteen. Yhä enemmän olen kuitenkin alkanut kiinnostua siitä, mitä löytyy paikalleen pysähdyttäessä. Entäpä, jos kysymisen sijaan keskittyisin kuuntelemaan vastauksia? Pisin matka kulkea voi olla matka omaan sisimpään.

Profeetta Jeremian kirjassa kehotetaan: "Näin sanoo Herra: -- Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.--" (Jer. 6:16)

Raamatussa puhutaan erityisistä etsikkoajoista, jolloin Jumala puhuttelee ja vetää puoleensa. Emme saa antaa tämän maailman huolien peittää tuota Jumalan joskus varsin hienovaraista kutsua. Vaikka omasta sisimmästä ei löytyisikään valoa, voimme kääntää katseemme ikuiseen valoon, Jeesukseen Kristukseen, Hänessä saamme rauhan, joka kestää tämän maailman pyörteissä.

Pastori Pentti Tepsa

Takavuosien tv-mainoksessa kysyttiin, mitä itse kukin tekisi, jos voittaisi miljoonia lotossa. ”En minä ainakaan näitä hommia jättäis.” kuului hauskin vastaus. Jeesus asetti vastaavan kysymyksen vertauskertomuksessaan talentin saajista (Matt. 25:14-30). Siinä puhutaan tämän ajan mittapuun mukaan miljoonien talletuksista ja niiden käytöstä.

Kertomuksessa isäntä jakaa kolmelle palvelijalleen rahaa talentteina. Talentti tarkoitti tuohon aikaan valtavaa rahamäärää (6000 denaaria), jonka ahkera työmies saattoi ehkä koko elämänsä aikana ansaita. Yksi sai 5 talenttia, toinen 2 ja viimeinen yhden. Vähiten saanut vähättelee annettua summaa ja päättää kätkeä rahan. Kaksi eniten saanutta pisti talletuksen käyttöön ja tuottamaan, mutta vähiten saanut palautti isännälleen rahan ilman tuottoa. Tästä hänta moitittiin ankarasti. Kukapa meistä ei harmistuisi, jos pankki hoitaisi huonosti talletustamme.

Elämämme on lahja Jumalalta ja meidän tehtävämme on laittaa kaikki lahjamme eli talenttimme käyttöön lähimmäistemme parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Jumalan lahjoista suurin on usko Jeesukseen Kristukseen. Siihen ajattelen liittyvän lupauksen Matt. 25:29:  ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.”  Usko joko kasvaa käytössä tai piilotettuna hiipuu pois.

Tämä niin sanottu "Matteus-vaikutus" tunnetaan nykypsykologiassakin tarkasteltaessa persoonallisuuden kehitystä tai vaikkapa itsetunnon rakentumista: Käyttämätön ja harjoittamaton kyky tukahtuu ja muuttuu arvottomaksi, siitä ei ole iloa kenellekään. Sen sijaan rohkea itsensä likoon laittaminen saa lahjakkuuden puhkeamaan kukkaan, jopa jalostaa sitä. Usein muutkin elämänalueet alkavat kukoistaa. Läheisiltä saatu hyvä palaute tukee kehitystä.

Jeesuksen vertauskertomus oli rahan maailmasta, mutta muuten Herramme ei kehottanut palvomaan omaisuutta, päinvastoin Hän varoittaa mammonan vaaroista. Vertauksessa on kyse hengellisistä lahjoista ja niistä kalleimmasta, uskosta. Hengellisistä lahjoista kyseen ollen juuri usko panee toimeksi. Ilman uskoa ja käyttämättömänä hyvätkin lahjat hiipuvat arvottomiksi. Lottovoittajakin voi tulla rutiköyhäksi ajanoloon, mutta oikein toimiessaan hän voi vaurastuttaa omaa ja lähimmäistensä elämää.

Hiljaisuuden perinteen näkökulmasta ajattelen lahjojen levollisen katselun ja niistä kiittämisen tärkeyttä. Talenttimme ei pakota meitä uupumaan loppumattomassa pinnistelyssä, vaan paremminkin se on kiitollista vastaaottamista ja lahjan näkemistä (Ef. 2:8-10). Elämme armon eli Kristuksen valmiin työn varassa.

Pastori Pentti Tepsa

 
Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." (Joh. 8:7)

Ei poistu kirous kiroamalla,
eivät lopu kivet kivittämällä.
Kiusaajalla aina keinonsa,
syyttäjällä syynsä,
mutta viha ei laannu vihaamalla,
ei tuli tulella. 

Ensimmäisen kiven kipu,
koko murheellinen tarina
hiekkaan kirjoitettuna:
nimi ja aika
tomuna tuulessa. 

Kun ikuisuuden maininki
on pyyhkinyt rantahiekan,
se kuultaa puhtaana aamun auringossa.
Niin Mestari sanoi:
en minäkään sinua tuomitse,
mene, äläkä enää anna pahalle periksi.

Pentti Tepsa

(Runo tulkitsee evankeliumitekstiä Joh. 8:2-11)