Kesäisessä luonnossa kulkiessa sisimpäni valtaa ajoittain syvältä kumpuava kaipuu. Kaiken kauneuden ja kukoistuksen keskellä alan miettiä omaa osaani. Kenelle minä olen tärkeä? Kuka minua odottaa? Usein siinä vierellä on kumppani, joka voi asiaan vastata. Ei kuitenkaan aina. On myös ikävää, johon kukaan ihminen ei voikaan vastata.

Kristillisen uskon mukaan ihminen on ikuisuusolento, joka ikävöi tässä ajassa ikuisia. Siitä ehkä johtuu, että kauneinkaan keskikesän maisema saunarantoineen ei lopulta vastaa taivaskaipuuseemme. Täydellisen ihmissuhteen etsintäkin kariutuu lopulta omaan mahdottomuuteensa. Ymmärrämme, että hehkuvinkaan maallinen rakkaus ei lopulta vedä vertoja sille iankaikkisen rakkauden ihanteelle, joka odottaa täyttymystään syvällä meissä. Ihmisen sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa.

Raamatun rakkaimmat vertaukset Jumalasta kuvaavat sitä, kuinka Jumala itse etsii meitä yhteyteensä. Uskon suuri salaisuus ei olekaan siinä, että me löydämme Jumalan, vaan että Hän löytää meidät. Evankeliumin opetuksen ( Luuk. 15: 1-10) mukaan Jeesus tuli etsimään eksyneitä ja elämässään särkyneitä ihmisiä.

"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut'. ( Luuk. 15: 4-6)

Pastori Pentti Tepsa