Muuttaako usko ihmistä? 

Muuttuuko ihminen uskoon tullessaan? Onko usko turha asia, jos se ei muuta elämää ja ihmistä? Raamatussa korostuu toisaalta Jumalan armo Kristuksessa mutta toisaalta myös parannusta vaativa laki. Elämän ohjeeksi tarkoitettu laki tulee esiin esimerkiksi kymmenessä käskyssä ja muissakin parannukseen kehottavissa Raamatun kohdissa. Ehkä armoakaan ei voi olla olemassa, ellei ole lakia. 

Efesolaiskirje kutsuu voimakkaasti uuteen elämäntapaan: Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista. Älkää osallistuko pimeyden töihin: ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon. ( Ef. 5:8-11 )

Uskoon tulleen kokemus on usein se, että asiat muuttuvat. Kun Jeesus saa olla sisimmän valtias; tuntuu siltä, että parannus ja muutos hyvään vain tapahtuu. Monet synnit jäävät pois. Muutenkin tuntuu, että löytyy rakkautta lähimmäisiä kohtaan, kiusauksia on helppo vastustaa ja uskonelämä on voittoisaa. Itsepetoksen vaara oman muutoksen tarkkailussa on kuitenkin suuri, ja myös toisilta saatu kehu saattaa nostaa väärää hengellistä ylpeyttä. Tekopyhyyskin on synti.

Tosiaan, ajoittain uskon kilvoituksessamme saamme iloiten kokea hiukan sitä, mitä Jumalan kuvana oleminen meidän kohdaltamme olisi. Luterilaisen ajattelun mukaan tosin vain Jeesus Kristus oli täydellinen Jumalan kuva ja ylsi myös Jumalan kaltaisuuteen. Hän on Jumala. Näin siis uskomme, että se hyväntekijä ja rakkauteen kykenevä meissä onkin Jeesus Kristus, joka on uskossa läsnä.

Luterilaiselta kannalta pyhitys on enenevää synnintuntoa. Pyhä Henki kasvattaa meitä nöyryyteen osoittamalla todellisen luontomme, joka on itsekäs ja taipuvainen pahaan. Tämä varjelee meitä hengellisestä ylpeydestä. Hengellisen matkanteon kannalta on terveellistä elää päivä kerrallaan: Minun on joka päivä palattava tyhjin käsin Herran tykö, sillä Hän voi antaa lahjansa vain tyhjiin käsiin.

Psykologisestikin on viisasta, että tulemme yhä enemmän tietoisiksi myös omasta varjostamme. Meissä ei kenessäkään ole vain valoa, meissä on myös varjoa, joka tekee meistä alttiita pahaan. Tämä lienee sitä perisynnin turmelusta meissä, jumalankuvina olemme rikki. Teen näemmä edelleen syntiä, eli lankean. Rohkenen silti päivittäin uskoa itseni autuaaksi. Jokapäiväiseen parannukseen kuuluu synnin tunnustaminen ja anteeksi uskominen. Joskus on hyvä ripin muodossa aivan erityisellä tavalla tuoda päivänvaloon omaatuntoa painavat asiat.

Lutherin sekä monien muidenkin kirkon hengellisten opettajien peruslöytö on syntisen vanhurskauttaminen yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Pelastus ei siis ole oma tekomme. Puu kuitenkin tunnetaan hedelmistään. Siksi mielestäni kilvoittelua ei saisi luterilaisuudesta saarnata pois, mutta puhe kilvoituksesta ei saa peittää alleen armoa, joka on ansioton rakkaus meidän osaksemme.

Pastori Pentti Tepsa