Rangaistuksen alta vapauteen
- häpeästä iloon
Kirkkovuosi kulkee adventista joulun ja paastonajan
kautta pääsiäiseen. Samalla kuljetaan sisäistä hengellistä
matkaa -kirkkovuosi jatkuu kohti helluntaita.
Vuosi vuodelta kirkkovuoden kierto tuntuu ainakin omalla
kohdallani tihentyvän kuljettaessa kohti tätä sovituksen
ja ylösnousemuksen juhlaa.
Kokemuksen syveneminen vuosi vuodelta onkin varmaan
kirkollisen juhlakalenterin suurin ansio. Asioiden
kertautuessa me elämme läpi vuodesta vuoteen yhdessä koko
kristikunnan kanssa sanomaa Kristuksen kärsimyksestä,
kuolemasta ja riemullisesta ylösnousemisesta. Samalla me
sitoudumme yhä enemmän tähän sanomaan ja kasvamme uskovina
ihmisinä Herran hoidossa.
Elettyäni viimeksi läpi hiljaista viikkoa aina pitkäperjantaihin
saakka kirjasin kokemukseni seuraavan runon säkeistöksi:
Murheen maasta ilon taloon,
pimeydestä suureen valoon
meitä kutsutaan ja kannetaan.
Pääsiäisen riemu - annetaan!
Kirjoitan jotakin tästä hengellisestä matkasta kolmen käsitteen
avulla; pohdin lyhyesti syyllisyyden, häpeän ja
pääsiäisaamun ylösnousemususkon merkitystä ja suhdetta.
Koko pääsiäisen seutu on matkantekoa murheesta suureen
iloon. Irrallisina nämä peräkkäiset juhlat eivät toimi, ne
on parasta nähdä kokonaisuutena. Paastonaika huipentuu
hiljaiseen viikkoon, jolloin katumus ja syyllisyyden tunne
on syvimmillään. Pitkäperjantaina tietoisuutemme täyttää
ristinkuolema ja sovituksen sanoma. Pääsiäisaamuna nousemme
jo katsomaan ylösnoussutta Herraa.
Syyllisyydentunne on suuri velkataakka. Peli tuntuu
pelatulta, elämä jää jumiin. Jossakin mielen pohjalla
takovat ajatukset vääristä teoista ja omasta pahuudesta.
Voisihan kaiken yrittää unohtaa, tuudittaa itsensä viihteen
unelmiin tai vain peittää kaiken kiireellä. Jäljelle jää
silti selittämätön ahdistus.
Kun kiire lakkaa ja olisi aikaa huoahtaa, ei silti lepokaan
onnistu. Usein käy niin, että hiljaisuus alkaa riisua meitä.
Henkinen alastomuus paljastaa meille heikkouksiamme, joita
niin monin tavoin yritämme peitellä muilta ja merkillistä
kyllä -myös itseltämme. Kun suojapanssarimme hiukan
raottuvat, saattaa paljastava päivänvalo tehdä kipeää.
Kokenut kristitty tietää, että oman syyllisyyden
ymmärtäminen ja katumus on jo sekin Jumalan armoa. Kun
ihminen herää katumaan, on anteeksiantokin jo lähellä.
Jeesus kuoli ristillä, jotta meillä olisi vapaus
syyllisyydestä, täysi vapaus (Jes. 53:4-7). Pääsiäisen
keskeinen sanoma liittyy suureen sovitukseen. "Hänen
haavainsa hinnalla olemme parantuneet", julistaa Jesaja
Herran kärsivän palvelijan laulussa.
Risti on tämän sovituksen merkki. Yhteys ylöspäin Jumalaan
korjataan, samoin vaakasuora yhteys lähimmäisiin voidaan
saada kuntoon. Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ovat
niitä välineitä, joilla näitä suhteita hoidetaan. Synnit
julistetaan jumalanpalveluksen alussa synninpäästön
sanoille katuville syntisille anteeksi. Ehtoollisella asia
vielä kerrataan: "Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri sinun
puolestasi annettu ja vuodatettu".
Pääsiäisen raamatullisten tekstien valossa risti on myös
häpeän merkki. Ristiinnaulitseminen oli rikollisille
tarkoitettu häpeärangaistus. Viattoman Nasaretin miehen
häväistys ja "oikeusmurha" muodostaa kärsimyshistorian,
joka on oikeastaan häväistyksen ja pilkan historiaa.
Herransa lisäksi myös peloissaan paenneet opetuslapset
olivat hekin hämillään ja häpeissään. Suurimman häpeän
kantaja oli varmaan Pietari, joka oli kieltänyt Herran
aivan tämän kasvojen edessä.
Synti rikkoo. Yksi tämän rikkonaisuuden muoto on häpeä.
Häpeä on syyllisyyden seuralainen, mutta eroaa siitä
olemukseltaan. Itsetuntoon juurtunut perinpohjainen
huonommuuden tunne on häpeää, joka on usein muiden
aiheuttamaa.
Häpeän tunnetta kantava ihminen pyytää anteeksi
jopa olemassaoloaan. Nykyajan pakkotahtisen suorittamisen
ja työssäuupumisen taustalla saattaa hyvinkin olla syvälle
sisimpään painunut häpeä. Meillä on pakonomainen tarve
ansaita olemassaolon oikeutus ja tällä tavoin poistaa oma
huonouden tunteemme. Tämä oma yrittäminen saattaa kuitenkin
sitoa loputtomaan ponnisteluun. Kylmä maailma ei tarjoa enää
sitä isän tai äidin syliä, jossa kyyneleet kuivuisivat
ja häpeämme pyyhittäisiin pois.
Ylösnousemuksen riemullinen sanoma kuulutetaan meille,jotta
meidän häpeämme väistyisi. Jumala luo uutta, katoava
pukeutuu katoamattomuuteen. (1 Kor. 15:53-57)
Evankeliumin mukaan naisille kerrotaan haudalla:
"--Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Menkää nyt
sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille.--"
(Mark. 16:1-7) Huomatkaa, miten Pietari, tämä suurimman
häpeän kantaja huomioidaan aivan erityisesti.
Pääsiäisen hengellisellä matkalla pitkänperjantain ja
pääsiäisaamun välissä vietämme hiljaista lauantaita. Oli
astuttava hautaan, jotta uusi elämä saattoi alkaa. Myös
meidän kilvoittelussamme vanhan minämme on kuoltava. Häpeän
ja syyllisyyden tilalle Jumala tahtoo luoda uutta;
Taivaallinen Isämme pyyhkii kyyneleet silmistämme ja antaa
uuden rohkeuden. Voimme turvallisin mielin avata sisimpämme
Hänen uudistavalle rakkaudelleen. Meitä ei hylätä eikä
torjuta.
Hiljaisuuden jälkeen pääsiäisaamun aurinko nousee:
Kristus on ylösnoussut! Kristitty on uusi luomus Kristuksessa.
Jumalan lapsena kasvaminen ja Hänen luomistyönään
eheytyminen on lopultakin tie -häpeästä iloon.
Pastori Pentti Tepsa
Kuva on Pyhän haudan kirkosta Jerusalemista.
Pyhiinvaeltajille näytettävällä paikalla
on melkoisella varmuudella ollut alkuperäinen hauta.
Kommentit