Helmikuun aurinko kimaltelee tykkylumisten kuusien päällä.

Ennen näitä tuiskuja saimme silmiä siristellen ihastella helmikuun auringon kirkkautta Lapin hankien päällä. Kaamoksen jälkeen siinä oli jälleennäkemisen riemua. Jäin pohtimaan näkemisen kysymyksiä myös Raamattuni äärellä.

Oikeastaan silmät eivät yksin riitä kunnollisen näköhavainnon tuottamiseen. Optisena välineenä nuoret ja terveetkin silmäparit ovat kehnonlaiset ilman aivojemme supertietokonetta, joka varsinaisesti tuottaa näköaistimuksen. Silmistä löytyy jopa sokea piste, johon valitettavasti mahtuu sopivalla etäisyydellä kokonainen henkilöauto risteystilanteessa. Sokeaa pistettä emme itse havaitse, sillä aivomme täydentävät kuvan. Tämän tiesivät jo menneitten aikojen silmänkääntötemppuja harjoittavat veijarit. Monesti ihminen näkee, mitä hän uskoo näkevänsä. Vanha väittämä kuuluu: "En usko ennen kuin näen." Se pitäisi oikeastaan kääntää havaintopsykologian näkökulmasta muotoon: " Usein näen, mitä uskon näkeväni."

Kuuluisassa sadussa Pikku Prinssi todetaan, että "vain sydämellään näkee tarkasti". Siinä kiteytyy se ikivanha viisaus, että vasta järki ja tunteet yhdessä auttavat ymmärtämään tosiasioita ihmiselämän kannalta mielekkäästi.Sydämessämme on myös uskon silmä, joka näkee Jumalan salattuun maailmaan.

Silmämme ja tasapainoaistimme tekevät myös yhteistyötä. Balettitanssijat opetetaan hakemaan katseelleen kiintopisteen, jotta tasapaino säilyy eikä pää mene pyörälle. Tällaista vakauden säilyttävää kiintopistettä tarvitsee myös sisäinen elämämme. Vanhan testamentin psalmien rukoilija lausuikin Jumalalle: "Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta. Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton." (Ps. 25:15-16) Pohjimmiltaan on kysymys siitä, että rukoilija keskittyy Herraan. Nyt paastonaikana olen käytännössäkin kantanut Kristus-ikonia mukanani omia rukoushetkiä varten, jotta sydämeni näkisi ja säilyttäisin tasapainon.

 

Pastori Pentti Tepsa