Kynttilänpäivän evankeliumiteksti on Evankeliumista Luukkaan mukaan 2:22-33.

Kynttilä luo levollista valoa ympärilleen. Se valaisee, koska sen sydän palaa. Useimmat kokevat kynttilän hiljaisen liekin rauhoittavana. Tuntuu, että sen äärellä myös rukoukset kohoavat ylöspäin, kohti taivasta, kohti Jumalaa. Meillä on tapana aloittaa uusi vuosi toisenlaisilla tulilla eli ilotulitteilla. Myös ilotulitteen sydän palaa ja sitten räjähtää äänekkästi singoten kipunoita korkelle taivaalle. Näillä nopeilla raketeilla lienee paikkansa ihmisten ilahduttajana, mutta kovin pitkäaikaista niiden antama lohtu ei ole. Yleensäkin rauhallisesti palava sydän antaa enemmän lohtua kuin räjähtävä. Elämä itse todistaa tästä.

Jeesusta Kristusta kuvataan evankeliumissa valona, erityisesti Johanneksen evankeliumissa. Hän on Isän Jumalan kirkkauden säteily. Pimeyden ja elämän kaikenlaisen hädän keskelle Jumalan tulee läsnä olevaksi juuri Pojassaan Jeesuksessa. Jos kaipaat valoa elämääsi, käänny Kristuksen puoleen. Tätä valoa me odotamme. Tätä valoa ylistämme. Tämän valon siunauksen suojiin haluamme itse kätkeytyä ja kätkeä rakkaamme.

Kynttilänpäivä osuu kalenterissa juuri sopivaan aikaan, jolloin kevättalven aurinko kaikessa voimassaan kohoaa valaisemaan Lapin lumisia tuntureita, vaaroja ja metsiä. Tykkylumiset puut hohtavat helmikuun auringon valossa julistaen nekin omalla tavallaan sanomaa siitä, että valo voittaa pimeyden.

Katselin lumisten koivujen latvaoksille ilmestyneitä variksia. Jostakin ne olivat tulossa, istuivat korkealla ja tarkkailivat ihmisten toimia. Tietenkin ne ovat oikeasti viattomia luontokappaleita, mutta toisaalta aika nokkelia ja jopa jossakin määrin hellyyttäviä. Ylimmiltä oksilta ne päästelivät keväisiä naurahduksiaan ja rääkäisivät: ar raah, raah. Ne tarkkailivat viekkaasti ihmisten virheitä ja kyttäsivät pois heitettyä ruokaa tai valloitettavia lintulautoja. Se on varisten virka, voisi joku sanoa.

Ajoittain meistä kaikista löytyy jotakin samanlaista, istahdimme kuin varikset ylimmälle oksalle. Annamme auringon helliä itseämme ja suuntaamme tarkkaavaisuutemme siellä alhaalla omassa elämässään kamppaileviin ihmisiin. Etsimme virheitä, mitä saisimme paheksua, kallistaa kevyesti päätämme, nyökätä ja naurahtaa. Ar raah, tiesinhän minä. Ja niin jatkuu kunnes Jumalan tuuli ravistaa lumisia koivuja, nousee tuisku, joka pakottaa etsimään suojaa.

Kynttilänpäivän evankeliumissa jatkuu joulun kertomus: Joosef ja Maria sekä Jeesus-lapsi ovat temppelissä. Syy temppelivierailuun on toisaalta Mariaan liittyen synnyttäjän puhdistautuminen ja toisaalta esikoisia koskeva lain mukainen uhri liittyen Jeesus-lapseen. Perheen köyhyyden vuoksi selvittiin kyyhkysuhrilla, mikä sekään ei olisi vaatinut lapsen tuomista temppeliin, mutta ilmeisesti paikka oli Joosefille ja Marialle rakas. Lisäksi Jumala johdatti temppeliin vanhan, hurskaan Simeonin, joka oli jo pitkään odottanut messiasta.

Toisin kuin koivun ylimpien oksien varikset, on vanha Simeon Jumalan mielen mukainen ja hurskas odottaja, joka oli jo pitkään ikävöinyt luvattua pelastusta kaikille kansoille. Simeon ylistää Jumalaa sanoilla, jotka tunnetaan Simeonin kiitosvirtenä.

Vanha Simeon on kuin Vanhan-liiton uskollinen vartiomies, joka tulee toteamaan aikakausien toivon täyttyneen. Pyhässä Hengessä Simeon profetoi Jeesuksen tulevan elämäntehtävän. Samalla vanha Simeon on kaunis esikuva Jumalan mielen mukaisesta kilvoittelijasta, joka vielä korkeassa iässä täyttää tärkeää kutsumustaan. ”Nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä.” on yksinkertaisen kaunis hengellinen testamentti täytetystä elämäntehtävästä.

Vanha Simeon on myös esimerkki meille kaikille, jotka haluamme todistaa Herrasta Jeesuksesta, tästä todellisesta valosta ja pelastuksesta kaikille. Meidän ei tarvitse jäädä sinne ylimmille oksille tarkkailemaan ihmisten virheitä ja raakkumaan varisten tapaan varoituksiamme. Saamme tulla ihmisten keskelle ja tarjota Herraa Jeesusta jokaiselle niin, että ihmiset voisivat ottaa vastaan Vapahtajan, joka on tie totuus ja elämä.

Jakeet: 29-32 

”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,  (Tässä herra on kreikaksi despota, palvelija sanoo Herralleen)

niin kuin olet luvannut. 

Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, 

jonka olet kaikille kansoille valmistanut: 

valon, joka koittaa pakanakansoille, 

kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”  (Vahva huoli kaikista muista ihmisistä.)

Loppunäytös:

34 Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: "Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, 

35 ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset."

Loppunäytöksen jakeet vievät meidät jo matkalle paastonaikaan ja kohti pääsiäistä. Saamme lähteä siunattuina.

Pentti Tepsa

Kristillinen pääsiäinen huipentui ylösnousemukseen. Sen jälkeen suuri uutinen lähti liikkeelle. Niiden joukko, jotka vakuuttuivat tapahtuneesta ihmeestä, kasvoi ja laajeni. Pääsiäisenä tapahtuneen ylösnousemisensa jälkeen Jeesus ilmestyi opetuslapsille ja varhaisimmille seuraajilleen. Apostoli Paavali kertoo (1. Kor. 15), että ylösnoussut Kristus ilmestyi Pietarille ja muillekin opetuslapsille sekä yli viidellesadalle veljelle samalla kertaa. Aikalaiset näkivät ja uskoivat todeksi, että Jeesus oli kuollut meidän syntiemme vuoksi ja noussut ylös haudastaan.

Vapahtajamme oli ruumiillisen kidutuksen ja ristille naulitsemisen jälkeen haavoilla. Hänellä oli syvät haavat ainakin käsissään, kyljessään ja jaloissaan. Piikkikruunun, lyöntien ja ruoskan jättämiä haavoja oli päässä ja koko vartalolla. Viimeistään näistä haavoista ja arvista opetuslapset tunnistivat Jeesuksen. Heidän runneltu mestarinsa oli sittenkin jälleen heidän kanssaan. Koettujen tapahtumien järkyttävyydestä huolimatta jälleennäkemisen ilo valtasi heidät.

”Tämän sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä. Ilo valtasi opetuslapset, kun he näkivät Herran. Jeesus sanoi uudelleen: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:20-23)

Ennen kuolemaansa Jeesus opetti jo aivan tietynlaisesta rauhasta, jonka hän antaa seuraajilleen (Joh. 14). Nyt palataan samaan opetukseen, Jeesus valmistelee oppilaitaan tämän rauhan lähettiläiksi. Pyhän Hengen voimassa Vapahtajan seuraajat vapauttavat syntien anteeksiantamisen kautta ihmisiä sukupolvesta sukupolveen.

Syvällisessä ihmisten kohtaamisessa sisimmän ja sielun haavat saavat näkyä. Arpia ei tarvitse piilotella. Usein mainitaan, että viime sotien veteraanien todelliset mitalit eli haavoittumisen jäljet näkyivät vasta saunassa. Monet kantoivat elämänsä loppuun saakka vaikeitakin vammoja ja arpia, jotkin arvet näkyivät myös arjessa. 

Jotkut meistä ovat taitavia ja tarkkanäköisiä tunnistamaan toisten ihmisten haavoja ja sielun arpia. Jotkut osaavat tökkiä toisen kipeitä kohtia niin, että saavat pahaa aavistamattoman ihmisen varpailleen tai hermostumaan. On toisaalta myös niitä, jotka hyvää tarkoittaen hoitavat kipupisteitäme ja huomaamattaan tai joskus kovastikin vaivaa nähden lääkitsevät haavojamme. Kristillinen lähimmäisenrakkaus on juuri sitä, että haavoja sidotaan ja arpia hoidetaan ja samalla julistetaan vapautusta synnin ja kuoleman vallasta.

Herran Jeesuksen haavat ovat siitä ihmeellisiä, että niitä katsoessamme me paranemme aivan niin kuin profeetta Jesaja (Jes. 53) opettaa. Verihaavoille ja kuoliaaksi meidän pelastuksemme tähden runneltu Jumalan Karitsa todella kantoi meidän syyllisyytemme, että me saamme vapauden ja iankaikkisen elämän.

Miksi kuitenkin monien on vaikea uskoa? ”- – Tuomas sanoi: ”En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.” Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” Sitten hän sanoi Tuomaalle: ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Silloin Tuomas sanoi: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Jeesus sanoi hänelle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.””(Joh. 20:25-29)

Kyllä meissä kaikissa on joissakin tilanteissa paljon myös epäilevää Tuomasta. Joskus Jumalan armo jää turhan etäiseksi ja jotenkin liian teoreettiseksi. Silloin Jumalan sanan ja evankeliumin kouriintuntuvien kuvausten ja tapahtumien lukeminen ja kuuleminen on terveellisellä tavalla uskoa rakentavaa. Usko tulee kuulemisesta, mutta tarpeen tullen Herra voi myös näyttää asioita. Tosin autuaampaa eli onnellisempaa on usein, että jo Jumalan sana herättää meissä uskon. Hänen haavojensa kautta olemme parannetut, itse uskossa Kristus on läsnä —meidän kanssamme.

Pentti Tepsa

Pääsiäisaamun ihme oli tyhjä hauta. Iloinen viesti kuulutettiin opetuslapsille ja myöhemmin koko maailmalle: Herramme Jeesus Kristus on noussut ylös haudastaan. Meidän puolestamme viattomana uhrina kuolleen Vapahtajan, syntiemme sovittajan tehtävän koko kuva alkaa kirkastua. Hänestä ei tullut maallista kuningasta eikä hän käynyt maallisia taisteluita. Hän kävi taistelun kuoleman ja pimeyden valtoja vastaan ja sai voiton. Kristus nousi kuolleista ja voitti kuolemalla kuoleman vallan.

”'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’ Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.” (Luuk. 24:7-8) Haudalle tulleet naiset ja opetuslapset ymmärtävät vasta vähitellen, mitä oli tapahtunut ja mitä se merkitsi. Siksi on luonnollista, että mekin iloitessamme pääsiäisen sanomasta, alamme vasta hiljalleen, yhä enemmän ymmärtää mistä Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisessa on kyse.

Sisintä ei tarvitse pakottaa pitkänperjantain suruun tai pääsiäisaamun iloon, ei ennen kuin se itse haluaa. Kolmiyhteinen Jumala tuntee tiemme ja taivuttelee meidät kohta kohdalta ymmärtämään sen, mikä on meille tarpeen. Ehkä käymme torkkumassa Getsemanessa. Tai ehkä hiilivalkealla Litostrotonilla eli Kivipihalla häpeämme ja kiellämme osallisuutemme koko asiaan. Ennemmin tai myöhemmin Jumalan armo kohtaa meidät ristin juurella. Kun ymmärrämme tarvitsevamme ristillä vuotanutta Jeesuksen sovintoverta, alamme nähdä myös tyhjän haudan ja ylösnousemuksen ihmeen. Pääsiäisen sanoma on meitä suurempi, se kantaa ja kohottaa meidät, emme me sitä. Voimme vain vain kiittää.

Iloitessamme ylösnousemuksen ihmeestä saamme luoda katseemme ristiltä tyhjän haudan kautta taivaaseen saakka. Sama Jumalan valtava voima, joka toimi Jeesuksen ylösnousemuksessa, vaikuttaa myös meissä Hänen yhteyteensä kastetuissa. Jumala kutsuu meitä samaan uskoon, tämän ylösnousemusvoiman yhteyteen. Kutsu kuuluu sinulle ja minulle. Tule rauhaan ja iloon!

”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Se on sama väkevä voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa. ( Ef. 1:17-21)”

Apostoli Paavalin tapaan saamme pyytää tyhjän haudan uutisen äärellä Jumalalta viisauden ja näkemisen Henkeä. Siis sitä, että Pyhä Henki antaisi meille viisautta ja auttaisi näkemään ylösnousemuksen todellisuuden ja voiman omassa elämässämme. Kun Paavali oli kohdannut ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen Damaskon tiellä, sai kaikki entinen jäädä. Hän hylkäsi kiivaan vihansa Jeesuksen seuraajia kohtaan ja kääntyi itse Jeesuksen opetuslapseksi. Hän heitti pois tulevan, varman kirjanoppineen uransa ja luopui menestyksekkäästä tulevaisuudesta vakuututtuaan ylösnousemususkon ja Jeesuksen todellisuudesta. Kysymys ei ole vain uudesta tietoisuudesta, vaan tämän Jumalan ihmeen uskomisesta todeksi elämää mullistavalta tavalla —silti viisaasti, Jumalan tahdon mukaisesti.

Iankaikkisen elämän toivo muuttaa myös tämänpuoleista elämää. Muistan hyvin, kuinka nuorena sain sydämeeni varmuuden uskosta Jeesukseen. Samalla kuoleman pelko sai väistyä. Tilalle tuli ihana varmuus taivaasta. Se vapautti valtavasti voimaa ja toi iloa ihan tavalliseen arkeen. Maallisessa mielessä köyhä arkikin voi saada rikkaan sisällön, kun siinä on mukana Jumalan siunaava läsnäolo, ripaus taivasta jo täällä maitten päällä. Toisaalta ilman toivoa tulevasta elämä voi muuttua uuvuttavaksi piinaksi, vaikka eläisi yltäkylläisyyden ja rikkauksien keskellä.

Jeesuksen kuolleista herättäminen kertoo myös lopullisen totuuden siitä, että Jeesus oli ja on myös Jumala. Samaa olemusta kuin Isä. Vaikka Jeesus maan päällä oli myös täysin ihminen, Hän oli ja on myös täysin Jumala, kuten esimerkiksi Johanneksen evankeliumista luemme ja Nikean tunnustuksessa tunnustamme. Rukoilemme ja ylistämme pyhää, kolmiyhteistä Jumalaa: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.

”Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.” Luukkaan evankeliumi kertoo meille hienovaraisesti tapahtumat ja tosiasiat. Kaiken keskellä annetaan tilaa ihmettelylle. Luukkaan evankeliumin luvussa 24 Pietari jää ihmettelemään mielessään aivan kuten Joosef ja Maria jäävät ihmettelemään evankeliumin alussa luvussa 2. Aivan niin kuin kedon paimenten sanoja jäätiin joulun evankeliumissa ihmettelemään. Täynnä tätä ihmeen hämmästelyä ja palvovaa ylistystä saamme tunnustaa uskoamme ylösnousemukseen.

Pentti Tepsa

Paastonajan kärsimyksen sunnuntaina puhutaan jo melko suoraan tulevista Golgatan kummun tapahtumista. Perinteisesti tänä sunnuntaina on muistettu Vanhan testamentin koskettavaa kertomusta Aabrahamin uhrista ja siihen liittyen julistettu evankeliumia uuden liiton uhrista Jeesuksessa Kristuksessa. 

”Hanki minulle oikeutta, Jumala, aja asiaani jumalatonta kansaa vastaan. Pelasta minut pahojen ja petollisten kynsistä! Sinä, Jumala, olet ainoa turvani. Miksi olet hylännyt minut? Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä, kärsiä vihollisen sortoa? Lähetä valosi ja totuutesi! Ne johdattakoot minua, ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi.” (Psalmi 43:1-3)

Raamatun rukoilija luottaa loppujen lopuksi siihen, että Jumala pitää kuuliaisen palvelijansa puolta. Me saamme levätä, olla hiljaa, kun Herra itse puolustaa meitä. Siitä huolimatta psalmeissa ja monissa muissakin kohdissa Raamatussa tuodaan esille kysymys, miksi Jumala sallii hurskaan ihmisen kärsiä ja tulla kohdelluksi kaltoin. Vastaus on, että loppujen lopuksi Hän kuitenkin puuttuu asioihin ja asettaa asiat oikealle tolalle. Kumpaa me sitten kaipaamme enemmän, armoa vai oikeudenmukaisuutta? Olemmehan itsekin syyllisiä.

Aabrahamin uhri (1. Moos. 22) on vaikea ja jollakin tapaa kivuliaskin aihe, pohjimmiltaan se jää salaisuudeksi, joka jollakin tapaa voidaan nähdä viittauksena messiaan kärsimykseen ja sovintokuolemaan. Foinikialaisilla ja siis kanaanilaisilla lapsiuhrit olivat aika yleisiä. Tämä näkyy surullisen selvästi esimerkiksi muinaisen Karthagon arkeologisissa kaivauksissa. VT varoittaa näistä ja kieltää ne. Aabrahamin uhria koskevan tekstin (Aqeda-perikooppi, hepr. sitominen) voi nähdä myös näiden kieltojen taustakertomuksena. Jumala lopulta puuttuu ja keskeyttää suunnitelman. Pojan sijasta korvaavaksi uhriksi löytyy oinas, joka on päästään tarttunut piikkipensaaseen. Se on kuin viittaus Kristuksen orjantappurakruunuun.

Valistuneissakin piireissä törmätään aika ajoin tilanteeseen, jossa joku ”heitetään bussin alle” yleisen edun nimissä. Päättelemme jotenkin alkukantaisesti, että on parempi yhden kärsiä kuin koko porukan joutua pulaan. Ulkoistamme pahan yhteen yksilöön ja kiillotamme omaa kilpeämme. Pahan asian tai häiriön voidaan yrittää jatkuvasti väittää olevan jonkun muun syytä. Oman virheen myöntäminen tuntuu pelottavalta, koska pelkäämme menettävämme suosiomme, rakkauden tai jopa olemassaolon oikeuden. Nykyaika on tässä suhteessa yhä ehdottomampi, vaikka muuta usein väitetään.

Kristillisen julistuksen ydin on siinä, että Jumalan Pojan viaton uhri riittää. Se riittää päästämään meidät jokaisen synnin ja syyllisyyden kuolemanansasta, syyttelyn ja itsesyytösten noidankehästä. On varaa nostaa käsi virheen merkiksi, pyytää anteeksi ja saada anteeksi. Lopultakin armoa tarvitaan myös. Tosin armoa ei voi ilmeisesti olla olemassa ilman oikeudenmukaisuutta.

Toisten tuomitseminen ja syntipukkien etsiminen on langenneen ihmisen tavallinen tie. Sillä tiellä me olemme aika tukevasti, ellemme rukoile ja kuule evankeliumin ääntä: sinun puolestasi annettu ja vuodatettu. Langennut ihminen saattaa olla silti hyvin uskonnollinen ja myös tekopyhä, kuten Uuden testamentin papit ja fariseukset, joista tosin monista tuli Jeesukseen uskovia eli he tekivät parannuksen. Mielestäni on syytä välttää kohtuutonta, antisemitististä juutalaisten ja fariseusten syyllistämistä.

Käsitys sovituksesta eli sovintouhrista kulkee läpi Raamatun. Esimerkiksi Sananlaskujen kirjaa lukiessa törmäsin aikalailla UT:n mukaiseen sovitusoppiin, jos tätä kohtaa lukee alkukielellä ja UT:n näkökulmasta. Sananl. 16:6: Laupeus ja uskollisuus sovittavat synnin, Herran pelko pitää loitolla pahasta.  בְּחֶ֣סֶד וֶ֭אֱמֶת יְכֻפַּ֣ר עָוֺ֑ן וּבְיִרְאַ֥ת יְ֝הוָ֗ה ס֣וּר מֵרָֽע׃

Mukana on tärkeä käsite hesed, joka voitaisiin myös ajatella armollisuudeksi tai myötätunnoksi, samoin myös totuus (usko tai uskollisuus) emet. Sovitus on ilmaisulla kpr כפר kerrottu. Tällä verbillä on peittää ja puhdistaa merkitys. Niin ja se kaikkeinpyhimmän armoistuin eli arkin kansi, johon uhriverta vihmottiin, eli kapera, tulee myös tuosta verbistä. Rakkaus peittää syntien paljouden, Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa. Sitten on tuo Herran pelko eli jirat Jahwe, jonka näen toisaalta sellaisena majesteetillisena voimavarana. Emme ehkä pelkää niin paljon omien kulissiemme sortumista, kun ymmärrämme Jumalan totuuden, oikeuden ja rakkauden. Ymmärrämme, että tarvitsemme armoa.

Pentti Tepsa

Rukous kannattaa, ja jatkuva rukous muuttaa myös rukoilijaa.

Jos Jumala on tämän luomansa todellisuuden viisain ja rakastavin olento, meille on erittäin hyödyllistä olla rukoilen yhteydessä Häneen. Rukous kannattaa. Kaikki ystävämme, joihin olemme yhteydessä aidosti ja avoimesti, muuttavat meitä usein huomaamatta. Jotakin samaa tapahtuu, kun olemme rukoillen yhteydessä Jumalaan. Sisimpämme ja myös ulkoinen elämämme alkaa muuttua.

Evankeliumissa Jeesus kohtaa kanaanilaisen naisen, joka pyytää häneltä apua. Kysymys oli toisen kansan ja toisen uskon edustajasta. Jeesus oli tuohon saakka julistanut, opettanut ja parantanut vain oman kansansa, israelilaisten, parissa. Yhteys Jumalaan löytyy aina Jeesuksen kautta, Jeesuksen nimessä ja häneen vetoamalla. Kanaanilainen nainen ymmärtää tämän ja toimii: ”- - nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!"” (Matt. 15:25). 

Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen välillä käydään vielä keskustelu ulkopuolisuudesta ja oman kansan jäsenistä. Molemmille oli ehkä tuttu sanonta, että lasten leipää ei heitetä koirille. Nainen osaa kuitenkin vedota vertauksella koiranpennuista. Meistä useimmat tietävät koiranpennun hellyyttävän katseen. Saavathan koiranpennutkin syödä isännän pöydältä tippuvia paloja. Taustalla lienee myös taitava sanaleikki, sillä kreikan sanat kanaanilainen ja koiranpentu saattoivat puheessa äänteellisesti osin muistuttaa toisiaan. Apua Jeesukselta pyytävä kanaanilainen nainen sai avun, hänen tyttärensä parani.

Ulkopuolisuuden tunne on joskus jokaiselle rukoilijalle tuttu. Olenko minä kelvollinen tai vieläkö minäkin voin uudistua uskossani? Koiranpennun asenne on tehokas. Jumalalle me kaikki olemme lopulta rakkaita lapsia, vaikka olisimmekin joutuneet etäälle, kuin vieraiden kansojen ja uskontojen maille. Herran pöytä on uskon, toivon ja rakkauden pöytä, josta meille annetaan pelastavaa armoa yhä uudestaan.

Rohkene tulla lähelle Jumalaa, rukoile Herran Jeesuksen nimessä. Syntien ahdistaessa saat pyytää anteeksiantoa Jeesuksen ristin uhrin tähden. Velka on maksettu Golgatan kummulla. Äläkä pelästy edes silloin, kun mahtava vihollinen käy kimppuusi. Siellä missä on vihollinen, sinne Jumala pystyttää sinulle pöydän. ”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.- -” (Ps. 23:5)

Pentti Tepsa

Maailma tuntuu yhä rauhattomammalta. Sotaa käydään niin Ukrainassa kuin Lähi-idässä, Afrikassa ja Aasiassa. Nämä konfliktit vaikuttavat myös entistä järjettömämmiltä. Väkivalta on peittelemättömän raakaa eikä ole kovinkaan helppoa nähdä, ketkä ovat oikeassa ja ketkä väärässä, sillä sodissa myös eri osapuolten totuudet taistelevat.

Tunnen suurta kiusausta tempautua mukaan kannattamaan jotakin kriisin puolta. Kamppailussa oikean asian vuoksi on jotakin vetoavaa. Vanha viisaus on kuitenkin, että sotatila jossakin ei ole kuin jalkapallopeli, jossa pitää valita puolensa ja ryhtyä kannustamaan. Sodan uhreja on toki syytä auttaa, mutta kärsiviä on rintamalinjojen eri puolilla. Olisi etsittävä rauhanomaisia ja oikeudenmukaisia ratkaisuja kaikille samalla tietäen, että maailmassa kaikille hyviä loppuratkaisuja on vähän. Jaamme rajallisia luonnonvaroja ja tilaa yhä ahtaammaksi käyvällä maapallolla.

Tuleva adventin aika on jouluun valmistautumista. Vanhassa kirkollisesta perinteessä siihen sisältyy myös paasto. Paasto merkitsee katumuksen, itsetutkistelun ja kaikenlaisen vähentämisen aikaa. Ehkäpä jopa syömisiä ja juomista voi hiukan jättää vähemmälle ennen suurta juhlaa ja siihen liittyviä parempia tarjoiluja. Itse olen havainnut säännöllisen rukouksen ja raamatunluvun tuovan rauhallisuutta ja levollisuutta arkeen. Pienet seesteiset hetket kasvavat ja liittyvät toisiinsa levittäen olemuksellista valoaan, hohdetta pimeään kaamokseen.

Minua ei häiritse alkavan joulun kaupallisuus tai riehakkaatkaan jouluperinteet, en vain ehkä saa niistä kovin syvällistä iloa. Vuosien varrella tuntuu, että pienet hetket läheisten kanssa joulun odotuksen äärellä ovat olleet kauneimpia. Niistä on jäänyt muistoja, joista saa voimaa edelleen. Adventin aikana kirkoissa on tarjolla musiikkia ja sanaa, joka valmistaa sisintä tulevaan joulunaikaan. Toivottavasti tänä vuonna on aikaa yhä enemmän osallistua niihin.

Ensimmäisenä adventtina Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin riemuitsevan kansanjoukon keskellä. Ihmiset huutavat ”hoosianna” eli pelasta meidät. Näin huudettiin kuninkaalle, jolta odotettiin apua ja jota haluttiin tällä tavalla myös kunnioittaa. Jeesusta kutsutaan Raamatussa Rauhan ruhtinaaksi. Herramme ja Vapahtajamme tarjoaa rauhaa, joka perustuu anteeksiantamukseen ja armoon. Siihen, että Jumala on ensin rakastanut meitä ja mekin olemme kutsuttuja rakastamaan.

Pentti Tepsa

Kemijärven kirkkoherra

Istun ja odotan. Sellaiseen törmää yhä harvemmin. Ehkä tutuinta meille on nykyään lääkärin vastaanotolle jonottaminen ja sairaalan aulassa odottaminen. Tarkkana siinäkin joutuu olemaan, että hoksaa omalla vuorollaan mennä. Miten mukavalta tuntuukaan päästä lääkärin puheille kertomaan vaivastaan ja saamaan hoitoa. Vaikka saattoi olla raskasta ja pitkäveteistäkin vilkuilla kelloa ja laskeskella ajan kulumista, mieli kevenee ja ilostuu, kun omaa numeroa tai nimeä huudetaan. Tuntuukohan se samalta, kun Jeesus tulee aikanaan noutamaan luokseen?

Tämä elämä on epäilemättä iankaikkisen elämän odotushuone. Samoin tämä maailmanaika on lopultakin valmistautumista myös Herramme paluuseen aikojen lopulla. Kristitty elää viljellen ja varjellen meille annettua luomakuntaa, vaikka tietääkin Raamatun perusteella sen uskontotuuden, että tämä maailmanaika päättyy kerran niin kutsuttuun maailmanloppuun. Sitä hetkeä ei kuitenkaan tiedä kukaan muu kuin Jumala.

Tulevan Jumalan valtakunnan odotus näkyy jo Jeesuksen opettamassa Isä meidän -rukouksessa. Siinähän me sanomme: ”Tulkoon sinun valtakuntasi.” ”Me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.” (2. Piet. 3:13) Tämä odotus on siis ollut tuttua Jeesuksen seuraajille jo alusta alkaen. Varhaisin uskontunnustuksemme opettaa Jeesuksen toisesta tulemisesta: ”ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. 

Koska ihminen elämänsä aikana syntyy, kasvaa ja vanhenee sekä lopulta kuolee pois, on ajallisen elämän rajallisuus askarruttanut ihmisiä kaikissa kulttuureissa. Luonnon kiertokulku kesästä talveen on aina muistuttanut kaiken katoavaisuudesta. Aika varhain ihmiset myös alkoivat huomata omien kaupunkiensa liepeillä muinaiskaupunkien raunioita ja ymmärsivät, että maailman mahtavimmillakin valtioilla on elinkaarensa ja loppunsa. Tulevan maailmanajan odotus syntyi jo Vanhan testamentin ihmisten parissa, kun profeetat alkoivat puhua tulevasta ajasta, jonka Jumala itse valmistaa.

Nykyiselle luonnontieteelliselle tutkimukselle on selvää, että planeetallamme on ollut joskus alku ja pallomme myös tuhoutuu aikanaan, viimeistään silloin, kun tähdistä läheisin eli aurinko nielaisee maan. Siihen on tosin aikaa: Uuden tutkimuksen mukaan Aurinko nielaisee maapallon 7,6 miljardin vuoden päästä. Elämä maassa muuttuu kuitenkin mahdottomaksi jo paljon aiemmin.

Maailmanloppua on ennustettu muuallakin kuin kirkon piirissä. Esimerkiksi vuosisata sitten arveltiin ihmisen sotimisellaan aiheuttavan ihmiskunnan tuhon, lopun odotusta liittyi jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Viime vuosikymmeninä ydinsota tai ympäristötuhot on liitetty mahdollisiin maailmanlopun aiheuttajiin. Ehkäpä uusimpana esillä on ilmastonmuutos ja sen seuraukset.

Miten meidän tulisi näiden tapahtumien siintäessä horisontissa lukea ja ymmärtää Raamattua? Onko meidän vain toivotettava loppu tervetulleeksi? Onko meidän taisteltava esimerkiksi ekokatastrofin estämiseksi vai pitäisikö meidän vain hyväksyä se tämän maailman odotettavissa olevana loppuna?

Ensiksikin toivon näkökulma on aivan elintärkeä. Syntiinlankeemuskertomuksessa kerrotaan, että Jumala asetti kerubit leimuavan miekan kanssa vartioimaan elämän puun tietä, kun Hän joutui karkottamaan ihmiset paratiisista. (Gen. 3:24) Elämän säilymistä vartioidaan Jumalan tahdon mukaisesti. Kristitty asettaa pelastustoivonsa Jumalaan, mutta toimii Raamatun opetuksen mukaisesti lähimmäisten parhaaksi, kotikaupunkin parhaaksi ja tietenkin myös Jumalan luoman luonnon parhaaksi. Toivottomuus tai paniikin lietsominen ei tuota mitään kestäviä hedelmiä, se ainoastaan uuvuttaa ihmiset ja jättää heidät lopulta väsymyksen ja välinpitämättömyyden valtaan.

Evankeliumissa Jeesus osoittaa sen, että ihmisiä ei valita otettaviin ja jätettäviin minkään ulkoisen ominaisuuden, elämäntilanteen tai aseman perusteella. Molemmat ovat töissä pellolla, toinen otetaan. Molemmat vääntävät jauhinkiviä, toinen otetaan. Sisäinen asenne, siis usko, ratkaisee. Meillä on suuri kiusaus tulkita ulkoisen olemuksen tai jonkin muun ulkonaisen syyn perusteella, mihin kukin ihminen kuuluu. Joskushan jopa laulettiin: ”Kenen joukoissa seisot?”

Herramme ja Vapahtajamme ei kutsu meitä seisomaan joukkoihinsa, vaan hän kutsuu sisäiseen muutokseen. Jumalan valtakunnan tuleminen alkaa sydämen uudistumisesta. Itse asiassa siitä, että Jeesus Kristus saa tulla elämään Herraksi ja Vapahtajaksi. Me olemme valmiita, kun uskomme Jeesukseen syntiemme sovittajana. Hänen kauttaan opimme tuntemaan koko kolmiyhteisen Jumalan.

Pentti Tepsa

Kemijärven kirkkoherra

Apostoli Paavali neuvoo Raamatussa kirjeessään roomalaisille:”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset. Käskyt ”Älä tee aviorikosta”, ”Älä tapa”, ”Älä varasta”, ”Älä himoitse”, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.” (Room. 13:8–10)

Velvollisuudentunnosta tai kiitollisuudenvelan vuoksi toisen puolesta uurastaminen on raskasta. Siksi Paavali opastaa tekemään kaiken lähimmäisen hyväksi rakkaudesta. Silloin kun teemme toisille niin kuin tahtoisimme itsellemmekin tehtävän, alamme päästä jyvälle hyvästä elämästä. Tämän periaatteen soveltaminen vaatiikin jatkuvaa pohdintaa. Se vaatii asettumaan toisen asemaan, hänen saappaisiinsa. Lähimmäisenrakkaus arjessa ei  edellytä ihmeellisiä juttuja, mutta se saa aikaan ihmeitä. Sinun pieni tekosi voi muuttaa toisen koko maailman.

Kykyä asettua toisen asemaan on usein kuvattu sanalla empatia. Empaattisuus on ihmisellä sisäsyntyistä. Jopa hermostomme on rakennettu niin, että nähdessämme jotakin ikävää tapahtuvan, koemme osallisuutta ja säikähdämme: Entäpä, jos tuo sattuisi minulle? Kyky empatiaan on terveen ihmisen merkki. Toisaalta kovuus ja empatiakyvyttömyys voi kertoa traumataustasta, lamauttavasta pelosta ja omasta osattomuudesta. Joskus on sanottu, että pahat ihmiset eivät ole edes toisilleen hyviä, esimerkiksi rikollinen ei luota toiseen rikolliseen. Joissakin tapauksissa voi myös uupumus turruttaa ihmisen tunteettomaksi.

Joskus on kuitenkin niin, että omat onnettomuudet ja niukkuus itse asiassa avaavat sydämen ymmärtämään myös muiden hätää. Jeesus kertoi leskivaimosta, joka antoi ainoan roponsa, koko elämisensä muiden hyväksi uhriarkkuun. Jeesus opetti puheillaan sekä myös esimerkillään toisten puolesta uhrautuvaa rakkautta. Eräs kristitty muisteli elämänsä ehtoopuolella, että Jumala oli pitänyt huolta ja maallistakin hyvää oli karttunut, ilman oman ”kynnen kovuutta”.

Lähimmäinen voi myös rikkoa karkeasti sinua vastaan. Lähimmäisenrakkaus ei velvoita  sinua hyväksymään vääryyttä. Jeesuksen neuvo on toki etsiä sovinnollista ratkaisua: ”Pitäkää varanne! "Jos veljesi tekee väärin, nuhtele häntä, ja jos hän sitten katuu, anna hänelle anteeksi.” (Luuk. 17:3) On oikein, että asetamme rajan, emme suostu kiusattaviksi tai hyväksikäytettäviksi. Kun sinua vastaan rikkonut katuu, on anteeksiannon vuoro. Anteeksi antamisen lähtökohta on se, että on itse saanut kokea armon. Jeesuksen risti saarnaa siitä, että sovitus ristin puulla teki ehjäksi yhteyden ylös kohti Jumalaa ja myös vaakasuora yhteys ihmisten välillä korjattiin. Kun on itse saanut niin paljon anteeksi, eikö silloin olisi armollinen muillekin.

Pentti Tepsa

Psalmi 60:6: ”Mutta palvelijoillesi sinä nostat merkkiviirin, sinun viirisi luo he kokoontuvat, pois nuolien ulottuvilta. (sela)” Kun ajoittain on oman elämänsä tai ympäristönsä vuoksi vaikeissa tilanteissa, on tämä lohdullista lukea.

Hepreankielinen teksti on tässä kohtaa ytimekäs:

‎נָ֘תַ֤תָּה  לִּירֵאֶ֣יךָ נֵּ֭ס 
‎ לְהִתְנוֹסֵ֑ס מִ֝פְּנֵ֗י קֹ֣שֶׁט סֶֽלָה׃
Natatta lierecha nes
lehitnoses mipenei qoshet sela 
(translitteraatio suuntaa antava)

”Annat sinua pelkääville merkkiviirin,
minne paeta jousiaseiden ulottuvilta. (sela)”

Erityisesti juutalaisen käännösperinteen mukainen käännös kuuluu:
”Annat sinua pelkääville viirin
kohotettavaksi totuuden vuoksi.”
Myös tämä käännös on mahdollinen, sillä qoshet -sanalla on myös merkitys totuus.

Septuaginta eli varhainen heprealaisen tekstin kreikannos kuitenkin tukee merkitystä jousi, sillä se kääntää juuri näin. Muutenkin jousenkantaman päähän tai katveeseen pääsy sopii tähän tekstiyhteyteen.

Ajattelen, että kristitty on arkisessakin elämässä keskellä hengellistä taistelua. Kristus ja hänen ristinsä on se viiri, merkki tai lippu, jonka juurelta löytyy suoja. On syytä muistaa, että myös kirkkoon ja jumalanpalvelukseen me kokoonnumme hakemaan turvaa. Seurakunta ja kirkko kohottaa kutsuvan merkin korkealle.

Pentti Tepsa