Juhannus on meille lappilaisille yöttömän yön juhlaa. Pitkän talven jälkeen kevät huipentuu keskikesän aikaan, jolloin kesän viimein voi ajatella alkavan. Monet myös valmistautuvat kesälomiinsa. 

Keskikesän luonnon ihastelu herättää minussa suomalaiskansallisia kirjallisia mietteitä: Mielessä risteilee ihmisiä suviyössä F. E. Sillanpään puheen rytmissä, ja korvissani soi Leinon ruislinnun laulu juuri, kun tuuliviiri on nukahtanut tyvenessä illassa.

Nuorena vieroksuin lappilaisen kotikyläni juhannusajan hiljaisuutta ja tapahtumattomuutta. Peilityyneen järveen kuvastuvat vaarat ja vihreät rantaniityt olivat toki silmiä särkevän kaunista nähtävää, mutta nuoressa sydämessä liikkui suuria tunteita ja kaipuuta jonnekin, missä "oikea elämä" virtasi. Kesälomalla koulukaverit ja muu nuoriso tuntui olevan kaukana. Kännyköitä tai nettiä ei tietenkään vielä ollut.

Nuoren elämänkaipuu on luonnollinen asia. Jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän, että paljon siitä oli myös vääränlaista, yksipuolisesta kirjallisuudesta tai elokuvista ammennettua maailmantuskaa. Yhtälailla oikea elämä oli läsnä kotikylässäni kuin joskus myöhemmin Helsingin Kaivopuistossa, puistokujalla Pariisissa tai Jerusalemin muureilla.

Hetkeen tarttumisestakin ajattelen nykyään aika epäilevästi. Mihin pitäisi tarttua, tähän vai vasta seuraavaan? Ainakaan huippuhetkien tavoitteluun en erityisesti halua panostaa. Hiljaisuuden perinteen valossa arvostan yhä enemmän arkisia, ihan tavallisia hetkiä. Hengitän ja nautin olemassaolosta.

Juhannuksena, puoli vuotta ennen joulua, muistamme Johannes Kastajaa. Hän oli Uuden testamentin askeettisimpia hahmoja. Eli erämaassa autiomaan ruokavaliolla ja kantoi asunaan karkeaa kamelinkarvapukua. Inhimillisestä näkökulmasta häntä voitaisiin pitää elämän valtauomasta syrjäytyneenä. Silti hänen luokseen Juudean erämaahan vaelsi paljon ihmisiä löytääkseen elämänsä keskipisteen: "Silloin vaelsi hänen tykönsä Jerusalem ja koko Juudea ja kaikki Jordanin ympäristö". (Matt. 3:5)

Pentti Tepsa
Kemijärven kirkkoherra