Kopio%20DSC_0826%5B1%5D%20Viljaa-normal.
 
Syksyllä sato kypsyy korjuuseen. Se ei ehkä niinkään ole loppumisen vaan täyttymisen aikaa. Ihmisen kuolemaa verrataan usein taiteessa sadonkorjuuseen. Päivämme eivät lopu, vaan täyttyvät. Aika on täysi, meidät korjataan talteen iankaikkisuutta varten.
 
Hyvään kristilliseen rukousperinteeseen on aina kuulunut myös kuolemaan valmistautuminen. Kaikella on määräaikansa, niin myös ajallisella elämällämme. Ei ajallisen taipaleen rajallisuuden muistaminen ole välttämättä synkistelyä, vaan juuri se voi vapauttaa elämään rohkeasti ja hyvällä omallatunnolla. Kuoleman ankaruuden edessä elämä saa ainutkertaisen arvokkaan perussävynsä.
 

Millä tavalla kuolemaan sitten voisi valmistautua? Päivittäinen rukouselämä on myös kuoleman muistamista. Jokainen päivä on lahja. Kun tiedämme läheisemme kuoleman olevan käsillä, emme halua jättää häntä yksin. Kuolemasta voi mielestäni puhua avoimesti myös hyvissä ajoin ennen kriittisiä hetkiä. Kirkolla tutut toimituksensa: Ehtoollisen vietto sairasvuoteen äärellä, rukoushetket, rippi ja keskustelut, jotka voivat juuri oikealla tavalla auttaa avaamaan niitä solmuja, joita läheisen kuolemaan liittyy.

Kristittyinä me uskomme, että kuolema on portti iankaikkisuuteen, kotiin, jonne Jeesus kulki edeltä: Jeesus sanoo: "Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan." (Joh. 14:1-2) Sydämen kristityn ei silti tarvitse kieltää surun ja kaipauksen todellisuutta. Meillä on toki lupa surra ja etsiä lohdutusta toisistamme, rukouksesta ja Jumalan sanasta.

 
Pastori Pentti Tepsa