”Vihmokoon taivas, virratkoon oikeus ylhäältä pilvistä,

avautukoon maa ja kasvakoon pelastuksen hedelmää ja

versokoon vanhurskaus!

Minä, Herra, olen tämän luonut.

Voi ihmistä, joka riitelee luojaansa vastaan,

voi ruukunsirpaletta sirpaleitten joukossa!

Sanooko savi muovaajalleen: "Mitä sinä pystyt tekemään?"

Sanooko teos tekijälleen: "Ei sinulla ole taitajan kättä."

Voi sitä, joka sanoo isälle: "Sinäkö muka pystyit siittämään?"

 ja äidille: "Sinäkö muka synnytit?"

Näin sanoo Herra, Israelin Pyhä, hän, joka on Israelin luonut:

-- Tekö vaatisitte minut tilille lapsistani,

tekö antaisitte minulle neuvoja ja ohjeita omien kätteni töistä?

Minä tein maan ja loin ihmisen sitä asumaan.

Minä levitin käsilläni auki taivaan

ja käskyilläni ohjasin sen joukkoja.”

 (Jes. 45:8-12)

Meillä Suomessa Juhannus on kesän korkein juhla, jonka säätä povataan ahkerasti. Toivesää olisi aurinkoinen ja sateeton. Koiranleuat toivottelevat mielellään vähälumista juhannusta. Lapista muistankin erään lapsuuden juhannusaaton, jolloin tuli hiukan räntää. Sitä ei juuri surtu, vaan valkoinen maa tarjosi mahdollisuuden iloisiin ja erikoisiin kesäleikkeihin.

Profeetta Jesajalle sade merkitsi Jumalan luovaa ja elämää ylläpitävää toimintaa. Kuivalle ja kuumalle maalle sade oli Herran pelastava lahja. Elämä versoi esiin. Tämä on vahva vertauskuva uskonelämälle. Samoin käy, kun Luojan oikeudenmukainen tahto toteutuu ihmisten keskellä: tapahtuu muutos. Ihmisen pelastus saattaa merkitä ihan käytännöllistäkin kuoleman vaarasta selviytymistä. Itse olen useammankin kerran selvinnyt pahasta vaaratilanteesta, kun Herra varjeli. Vielä merkittävämpi on se iankaikkinen pelastus, jonka Jeesuksen ristin kautta saamme omistaa.

Juhannuksen juhlan sankari on Johannes kastaja. Hän oli se huutavan ääni erämaassa, joka valmisti tietä Herralle. Johanneksen saarna oli ankaraa parannussaarnaa: Ihmisten tuli hylätä synti ja tehdä parannuksen hedelmiä. (Luuk. 3:8) Vanhan testamentin profeettojen tapaan Johannes neuvoi rehelliseen ja oikeudenmukaiseen elämään, mutta kaikkein tärkeintä oli uutinen messiaasta. Kristus olisi se todellinen pelastus, joka kastaisi Pyhällä Hengellä ja Tulella. ( Luuk. 3:16)

Erityisesti juhannuksena lappilainen suvimaisema pysäyttää miettimään luomakuntaa. Talven tyhjyyden jälkeen kesän lämpö on kutsunut esiin elämää: pihamaan pihlajat kukkivat ja linnut laulavat. Rastaspariskunta kasvattaa taas poikastaan, joka jo villinä juoksentelee pensasaidan vierustaa. Ihmisen on hyvä tunnistaa luonnon rytmit myös itsessään, ei kannata taistella niitä vastaan. Erityisesti tarkoitan syvää huokausta, joka tuntuu sukupolvesta toiseen, kun Luonto puhuu Luojastaan. Se ei puhu hylkäämisestä, vaan todistaa kutsusta rakkauteen. Rikkoutunut saa jättäytyä lepoon Hänen käsiinsä, joka pystyy tekemään ehjäksi jälleen.

Rukoilevan ihmisen on hyvä muistaa kiittää Taivaan Isää siitä, että Hän ottaa Jeesuksen sovituskuoleman tähden yhteyteensä lapsensa, sellaisenkin, jota synti on pettänyt ja joka on uupunut omaan yrittämiseensä. Kolmiyhteisen Jumalan: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen läsnäolo saa sydämessämme versomaan uutta kasvua, joka ei ole omaamme – vaan suuren Savenvalajan taitavan käden työtä.

Pastori Pentti Tepsa