Uusi lumi tuoksuu ja paakkuuntuu kengänpohjissa. Syksyn puut ovat saaneet harteilleen lumisen peiton, katoavainen pukeutuu katoamattomaan. Hitaasti kävellen pappi ja suntio kulkevat saattueen edellä. Seuraavana tulevat vaunut, joihin vainajan arkku on asetettu, ja kuusi miestä astelee vaunujen rinnalla. Tummiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset tulevat vaitonaisena kulkueena perässä kukkaseppeleitä kantaen.

Suomen luterilaisten kirkolliseen elämään ei kuulu paljon virallisia kulkueita. Ortodokseilla ja roomalaiskatolisilla niitä on enemmän. Yksi vaikuttavimmista on kuitenkin hautajaissaattue, jonka voi nähdä luterilaisella kirkkomaalla. Suurilla hautuumailla voidaan kävellä pitkiäkin matkoja. Hyvä niin, sillä papin työssäni olen kokenut nuo surusaattueet hyvin vaikuttaviksi. Ihmiset miettivät äsken siunaustilaisuudessa kuultuja asioita, yleensä vaieten, mutta joskus hiljaa puhellen. Joskus lähiomaiset ihmettelevät kuulemiansa uusia puolia vainajan elämästä. Saattomatkalla suru saa tilaa ja aikaa. Kokemusta täydentää kaunis hautuumaa historiallisine muistomerkkeineen, puineen sekä kaikkinaisine muine kasveineen. 

Hautausmaalla vaeltaminen muistuttaa minua hengellisestä valvomisesta. Kristikunta odottaa aina valmiina Herransa paluuta, yksittäisen kristityn on oltava aina valmiina myös omaa iankaikkisuuskutsuansa varten: "Mutta meillä on hänen lupauksensa, ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee. Rakkaat ystävät! Kun te tätä kaikkea odotatte, pyrkikää siihen, että Herra aikanaan voisi havaita teidät puhtaiksi ja moitteettomiksi ja teillä olisi rauha." (2. Piet. 3:13-14 )