1151485.jpg
 
Kuka uskaltaa katsoa pimeään yöhön
–kuka ehtii rakastaa?
 
Surusta voi syntyä yhteinen kokemus. Jokelan koulun verityöt 07.11.07
pysäyttivät koko Suomen. Nuoren miehen kauhistuttavan laskelmoitu
aseellinen isku omaa koulua, koulutovereita ja henkilökuntaa vastaan
jätti surun lisäksi yhteisen ahdistuksen kokemuksen. Pahuus oli
koskettanut siellä, missä yleensä ajatellaan nuoruuden, toivon ja
tulevaisuuden kasvavan. Seuraavana päivänä kokoontui myös
Rovaniemen kirkkoon satoja ihmisiä hiljentymään murheellisten
tapahtumien vuoksi.

Kaikesta tapahtuneesta jää pitkäaikainen taakka niiden harteille, jotka
menettivät Jokelan iskussa omaisiaan tai ystäviään. Mediassa
uutiset kaluttiin muutamassa päivässä loppuun ja kipeä asia sai upota
unohduksiin. Murheen murtamille omaisille ja ystäville kaikki on vasta
alussa, pitkä ankea taival kuoleman varjon mailla vaatii aikansa, joskus
koko elämän. Menetys on todellista, ei sitä voi muuksi muuttaa. Suru on
kotinsa menettänyttä rakkautta ja maailma olisi lohduton paikka, jos
sellainen rakkaus voitaisiin lohduttaa pois. Tarvitaan kuuntelijoita ja
rinnalla kulkijoita – ei niinkään lohduttelijoita.

Kirjoitan tätä pari viikkoa Jokelan tapahtumien jälkeen. On kirkkovuoden
viimeinen sunnuntai –tuomiosunnuntai. Edessä on adventti ja joulunaika. 
Katson olohuoneemme ikkunasta pimeyteen.
Luminen puutarha hohtaa yön vähäisiä valoja, metsä
kauempana uhkuu mustaa pimeyttään. Poltan kynttilää ikonin äärellä,
siinä Kristus näyttää avatusta evankeliumikirjasta tuttua rakkauden
kaksoiskäskyä: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko
sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.--Rakasta lähimmäistäsi niin
kuin itseäsi."( Matt. 22:37-39 )

Kiihdyttävästä elämäntavasta on tullut nykyiselle arjellemme ja
pyhällemme ominainen piirre. Kaikki on tehtävä nopeammin ja
tehokkaammin. On kuin olisimme jatkuvasti moottoritiellä, painaisimme
yhä enemmän kaasua ja porhaltaisimme toistemme ohi. Mihin meillä on
kiire? Tämän ajan työpaikoilla, kouluissa ja ehkä kodeissakin suositaan
vahvuutta ja voimaa uhkuvia roolimalleja. Onko vahvuuden esittämisestä
tullut niin tärkeää, että heikkoudelle ei jätetä tilaa? Kuitenkin toisen
hyväksyminen ja rakastaminen näyttäisi edellyttävän oman heikkouden
hyväksymistä. Olisi uskallettava katsoa pimeään ja ehdittävä sytyttää
kynttilä!

  Pastori Pentti Tepsa